Hassuja tassuja: Elämäni koirat 1/5

Netin ihmeellisessä maailmassa sitä joutuu milloin minkäkin haasteen eteen ja nyt kohdalleni on sattunut Elämäni koirat -haaste. Kiitos vain Sari. Tarkoitus on kertoa viidestä elämänsä koirasta. Tosin täytyy varmaan tässä heti alkuun jo mainita, että luulen ettei minun kohdalla tule viittä täyteen. En ole elänyt niin onnellisessa asemassa, että olisin pienestä pitäen törmännyt mitä hienoimpiin koiriin. Kun itsekin omistan vasta kaksi. Koitan kyllä miettiä mitkä koirat ovat elämääni vaikuttaneet ja kerron sitten niistä, jos sellaisia löytyy.

Luonnollisesti aloitan siitä mistä kaikki alkoi...

Koko nuoruusvuoteni tein kyllä kaikille selväksi, että koirat ovat hienoa eläimiä ja sellaisen vielä joskus saan. Iskä sai tuta nahoissaan tietysti eniten ja kuunnella lähes päivittäistä muistuttelua hermostumiseen asti kuinka paljon koiraa halusin. Kovasti iskä kyllä vastaan pistikin ja joskus käytiin hyvinkin vakavamielistä keskustelua aiheesta. Ja nykyään kun mietin asiaa niin olen kyllä ihan kiitollinen ettei koira tullut yhtään aiemmin meidän perheeseen. Enhän minä olisi ollut oikeasti valmis vaikka niin luulinkin olevani. Voi kuinka vähän tiesinkään silloin. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. ;-) Miettien sitä aikaa voi vaan ihmetellä kuinka olen ensimmäisestä koiran turilaasta, etenkin tästä yksilöstä, saanut noinkin hyvän koirakansalaisen.

Elimme syksyä 2005, kun elämäni teki suuren käännöksen... tai oikeastaan se oli iskän mieli mikä kääntyi. Vielä koiraluvan saatuanikin iskä oli silti osin koiraa vastaan. Ja ymmärrän sen kyllä nykyään. Eihän iskä mikään koiraihminen ollutkaan ja tiesi kyllä sen suuren vastuun mikä siihen liittyy. Usein mietin, että mistä se tavaton koiraihailu ja koiran saamisen tarve minuun tarttui, kun kukaan meidän lähipiirissä ei ole kauhea koiraihminen. En oikeastaan mistään saanut koirakontakteja.
No lupa siis kuitenkin tuli ja sitten etsittiin...
Oikein "ammattimaisesti" jostain Keltaisen pörssin myydään-palstalta löytyi ilmoitus koiranpennuista eikä mistä tahansa pennuista vaan saksanpaimenkoiranpennuista. Voin vain kuvitella kuinka yhtään koiramaailmaan tuntevat lukijat haukkuvat minut tyhmäksi ja vaikka sun miksi. Enkä kiellä yhtään, olinhan minä tyhmä. Nykyisillä tiedoillani en varmasti tekisi samaa valintaa. Vaikka sanottakoon, etten kyllä ole katunut päivääkään silloin tekemääni päästöstä... nykyään vain en tekisi samoin. Mutta siis, otimme yhteyttä myyjään ja sovimmekin pian päivän sekä paikan, jossa tavataan. Myyjä kun oli pohjoisesta ja sovimme, että tulemme osan matkaa vastaan, kun he vievät yhtä pentua etelään. Valittavana oli lyhyt-, puolipitkä- tai pitkäkarvainen vaihtoehto. Meille tulisi puolipitkäkarvainen uros.
16.10.2005 oli sitten se suuri päivä. Lähdimme hakemaan siskon kanssa koiraa minulle. Siis minulle! Ihan oikeasti minulle! En voinut uskoa sitä päivää todeksi, sen muistan. Hyvissä ajoin ennen hakupäivää olin hankkinut tarvittavat varusteet: kupit, pannan, hihnan, pedin, paljon leluja, kynsisakset ja kaikkea mitä koiranomistajalla pitää olla. Olin aivan täpinöissäni. Muistan elävästi sen illan, kun saavuimme kotiin. Pieni koiralapsi oli kovin ihmeissään ja peloissaan uudessa paikassa. Iskäkin tuli pian töistä ja koiranpennun nähtyään totesi "sehän on karhunpentu". Ja jo silloin suli ensimmäinen osanen myös iskän sydämestä. Valtava helpotus valtasi mieleni, kun tajusin ettei iskä vihaakaan tuota otusta, joka meidän elämään nyt oleellisesti tulisi liittymään.

Otus, joka saikin sitten nimen Rocky.

Alkuun meillä meni hyvin ja kaikista oli niin tavattoman suloista, kun pieni mustanpuhuva karvapallero seurasi minua joka paikkaan. Vessanpöntölläkin istuessani pienet suklaanapit tapittivat katsoa minua silmiin. Molemmat opettelimme elämään toistemme kanssa ja tokihan minä koirakirjoja lukeneena yritin tehdä kaiken niin hyvin kuin osasin. Opeteltiin hihnassa menoa, kynsienleikkuuta, mitä saa ja mitä ei saa tehdä jne. Pienen pennun kanssa tuntuikin ettei tämä nyt niin vaikeaa ole. Koirakoulussakin oltiin penturyhmän priimuksia.
Iskäkin pehmeni omaan tahtiinsa ja sanoikin Rockya jo tuttavallisesti vurrukaksi pörröttäessään pehmeää pentukarvaa.

Vaan kyllä se sitten opettikin ja paljon.

Pian pääsimme aikaan, kun tuo pieni karvapallero kasvoi ja alkoi tehdä asioita oman päänsä mukaan. Usein sitä on miettinyt mitä olisi osannut tehdä toisin nykyisillä tiedoilla ja taidoilla. Urosmaiset piirteetkin alkoivat puskea koirasta läpi. Normaalit hoitotoimet vaikeutui, koirakouluun en uskaltanut ja lenkilläkin oli kovin hankalaa kohdata toisia koiria. Luulin silloisten oppien perusteella koirani isottelevan minulle ja olevan aggressiivinen muille koirille. Niinpä mm. kynsienleikkuussa pistin kovan kovaa vastaan ja lenkillä koitin komentaa koiraa, kun se haukkui muille koirille. Ajattelin, että kyllähän koiran jo pitäisi nämä osata, kun niitä ollaan harjoiteltu, joten eihän se voi olla muuta kuin uroksen isottelua. Ihan kauhistuttaa ajatella, kun "pieni" tyttö koittaa täyteen mittaansa kasvanutta saksanpaimenkoiraurosta laittaa ruotuun väkisin. Kuten alussa totesin, ihme ettei käynyt huonosti. Jotenkin sitä sitten alkoi herätä, kun joka kerta painien ym. vakavien "keskutelu"tuokioiden jälkeen tunsin itseni todella kurjaksi ihmiseksi. Ruoskin itseni alimpaan helvettiin.
Päässä pyöri ajatuksia: "Ei näin eläintä käsitellä!" "Olen paska ihminen, en ansaitse tätä koiraa!"
Siinä sitten opeteltiin uudestaan elämään toistemme kanssa. Ajanmittaan aloin tosiaan omaksua sanonnan, jota nykyään käytän paljon "älä laita kovaa kovaa vastaan". Pikku hiljaa opin virheistäni ja aloin käyttämään määrätietoisempaa ja rauhallisempaa käsittelyä. Kun päätin, että kynnet leikataan niin ne myös leikattiin. Ei kuitenkaan enää niin väkipakoin. Ja aloin taas käyttää enemmän palkkaamista, joka oli jäänyt vähemmälle kun asia oli pennulle jo opetettu ("sehän osaa tämän jo"). Eihän se mitään isottelua ollut, minun tyhmyyttäni vain kun en osannut olla koiralle määrätietoinen vaan annoin periksi. Annoin periksi ja koira sen vaistosi käyttäen heti tilaisuuden hyväkseen. Hoitotoimet vaikeutuivat entisestään. Ja myöhemmin tajusin myös ettei muille haukkuminen ollut aggressiivisuutta vain suunnatonta epävarmuutta, joka koirassa oli ja on edelleen. Lisäksi oman osansa Rockyn käytökseen teki varmasti nivelrikosta aiheutuva kipu, jota koira peitteli varsin hyvin ties kuinka kauan.

Kesämies 2006

Vuosien mittaan olen oppinut enemmän ja enemmän. Nykyään Rockyn kanssa menee hyvin. Kynnet leikataan, turkki hoidetaan, korvat puhdistetaan ilman minkäänlaista väkisin tekemistä. Eihän Rocky edelleenkään pidä näistä toimenpiteistä, mutta kyllä se voi ne sietää, kun herkkuja on tarjolla. ;-) Ja lisäksi kun tiedostan ettei se kaikkein sosiaalisin tapaus ole niin en vie sitä esim. koiratapahtumiin koska ei ole mikään pakko. Joskus saatetaan käydä paikallisessa ulkona pidettävässä Match Show:ssa, kun siellä saa tarvittavaa etäisyyttä muihin. Mihinkään halliin en voisi kuvitellakaan meneväni tuon ukkelin kanssa.
Ihmisistä Rocky onneksi pitää ja onhan se monille antanut hoitoa sakemannipelkoon. Alkuun moni on pelännyt, mutta hyvinkin pian todennut vaarattomaksi hömelöksi koiraksi. Rockyn tuntevat tietävät jo, että ukko on suhteellisen "puhelias" ja tykkää haukkua, urista ja ölistä eikä se tarkoita koiran olevan vihainen.
Tuo ääntelykin on aiheuttanut monia väärinymmärryksiä joskus aikoinaan myös meidän väliseen suhteeseen. Senkin ajattelin liittyvän minun uhmaamiseen ja komensin koiraa turhaan. Mutta ei se niin ollut. Rocky vain on ääntelijä. Joskus minulle sanottiinkin ettei koira välttämättä edes itse tiedosta ääntelevänsä niin paljoa. Rocky ölisee juuri hoitotoimenpiteiden aikaan, mutta koska se kuitenkin tyytyy kohtaloonsa ja pysyy aloillaan niin en anna ääntelyn häiritä. Se on Rockyn tapa "selviytyä" käsittelystä. :-)

Ihan vaaraton kaveri se on, kun sen kanssa on opeteltu elämään virheiden jälkeen aina uudelleen.

Onhan se vaan niin tavattoman rakas! Rockyn kanssa on koettu paljon. Eikä se ole pelkästään minulle tärkeä vaan se on tehnyt varmasti lähtemättömän vaikutuksen iskään, siskooni ja ihme jos ei tuohon sohvalla koirien seassa istuvaan miestyyppiinkin.
Kun olin opiskeluaikaan viikot pois kotoa ja etenkin kun muutimme virallisesti pois kotoa ja olimme näin siis enemmän erossa iskästä, niin kyllä sen vain huomasi miten kovin tuo viimeiseen asti koiraa kieltänyt ihminen oli ikävöinyt tuota vurrukkaa, joka oli iskän sydäntä salaa ja huomaamatta sulattanut viimeiset viisi vuotta.
Toisekseen eräs tapaus, kun vajaa viikko sitten pistäydyttiin siskoni (sen saman, jonka kanssa haimme Rockyn) luona ja sinne se aikuinen ihminen köllähti lattialle Rocky viereen rapsuttelemaan ja lässyttelemään tälle sydänten sulattajalle. Taitaa olla iso, karvainen tassujälki hänenkin sydämessään.
On se vain käsittämätöntä kuinka 350 eurolla voi saada miittaamattoman määrän rakkautta ja kuinka paljon voi itse oppia rakastamaan, vaikka yhteiselämä ei ole helppoa ollut ihan näinä kaikkina yhdeksänä vuonna.

Päivääkään en vaihtaisi pois! <3 <3 <3