tiistai 14. kesäkuuta 2016

Elämäni koirat 2 / 5

Herättelen tässä taas henkiin tätä hiukan unohduksiin jäänyttä blogia. Paljon on tapahtunut, niin surullista kuin iloistakin asiaa, mutta kaikki aikanaan.

Ihan ensin taidan julkaista tekstin, jonka olen aloittanut joskus kauan sitten, mutta jostain syystä se ei koskaan ole päässyt julkaisuun asti.

Jatkoa saamaani haasteeseen. Hiukan tulee tällei harvakseltaan, mutta eipä tässä aika rajoja tainnut ollakaan. ;-)

Vuorossa toinen elämäni koira.

13.9.2010 syntyi Pakaalle Orimattilan kupeeseen seitsemän pientä valkoista karvapalloa, kuusi urosta ja yksi narttu. Tosin tätä onnellista tapahtumaa en tiennyt tapahtuneen, kun en vielä tuolloin ollut koiraa ottamassa. Toki se ajatuksissa oli (oli ollut tuohon mennessä jo jonkun tovin), mutta suunnitelmat ei vielä niin pitkällä olleet muuten. Toinen koira oli vasta haaveissa. Rotu kyllä oli jokseenkin jo tiedossa. ;-)

Kun kuukausi vahtui ensin lokakuulle ja sitten marraskuullekin jo, alkoi suunnitelma todella ottaa tuulta alleen. Jotenkin vain tuli semmoinen olo, että nyt tai ei ensi vuonnakaan. Niinpä päädyin tarkastelemaan valkkariyhdistyksen pentueilmoituksia ja kas siellähän oli luovutusikäisenä pari vapaana olevaa urospentua. Tutkiskelin asiaa ja niin päädyin ottamaan yhteyttä kasvattajaan. Muistan, että laitoin sähköpostia ja kyselin oliko koiria enää edes vapaana. Vastaus oli karkeasti lyhennettynä, että vapaana vielä ovat ja sovittiin puheluaika. Niinpä soitin sovittuna aikana ja sainkin hyvän tenttauksen jo puhelimessa kasvattajalta. Olin innoissani, vatsan pohjassa kutkutti kovin. Kasvattaja toki halusi myös tavata ja minähän siihen sitten että seuraavana viikonloppuna sopii. Ajattelematta sen enempää sitä tosiasiaa, että välimatkaa oli 400 km. Mitään takeita pennun saannista ei ollut, mutta minä ajoin tuon matkan tapaamiseen. Aamulla ajoissa liikenteeseen ja illalla kotiin, joko yksin tai parhaassa mahdollisessa tapauksessa jopa pennun kanssa.

Muistan aina sen hetken, kun saavuin pihaan ja näinkin jo valkoisen koiran kirmaavan autolle. Sehän oli äitikoira Ada, joka tunki päänsä autoon heti oven avattuani. Häntä heiluen tuo kaunis mammakoira otti oudon vieraan vastaan. Pian kirmasi Tuijakin (kasvattaja) jo tervehtimään. Voi hyvä tavaton sitä jännitystä mikä vatsan pohjalla velloi. Ihan kuin olisi isommankin juryn eteen menossa puhumaan. Tässä oikeastaan kaikki mitä muistan jännitykseltäni. Välähtäviä muistikuvia on Ada-koiran väsymätön tennispallon tyrkytys minulle, muutaman jäljellä olleen pennun ölinät ja ärinät puheen taustalla sekä se tunne kuinka avoimesti ja lämpimästi minut, ihan vieras ihminen, otettiin vastaan. Seuraava selkeä muistikuva oli, kun minulle ilmoitettiin että pentu se lähtee miun mukana kotiin samana iltana. Se tunne oli aivan ihmeellinen, ei sitä osaa sanoin kuvailla. Olin aivan täpinöissäni. Kummasti vain kotimatka meni mukavammin kuin tulomatka. ;-)

Se oli marraskuun 13. päivä, kun pentu kotiin saapui. Pentu oli kuin kotonaan ja Rockya ahdisti. Onneksi pian pojille yhteinen sävel löytyi ja kaikki sujui todella hyvin. Pentu kunnioitti vanhempaa koiraa hyvin ja opetti varmasti paljon sosiaaliestoiselle Rockylle koirankieltä.

Virallinen nimi Pakkasharjun Finnair

Kutsumanimeä sitten mietittiinkin varmaan ainakin viikko. Rockyn kanssahan minulla oli nimi lähes jo päätetty. Toisen koiran kohdalla nimestä ei ollut tietoakaan. Pitkään piti makustella sopivaa ennen kuin osui kohdalle. Sitten se tuli kuin salama kirkaalta taivaalta...

Hukka.

Vaikka pentuaika monesti on koiran kanssa touhukasta ja työlästäkin aikaa niin Rockyn jälkeen Hukka tuntui suhteellisen helpolta, jopa pentuna. Kyllä siinä vain eron huomasi, että onko pentu kasvanut kotioloissa vai jossain ihan muualla.
Pentuaika menee kuitenkin pian ohi ja niin kävi tämänkin poitsun kanssa. Pian se olikin jo täysissä mitoissa ja nykyään ikää jo 5 v 9 kk ja elopainoakin kertynyt lähemmäs 40 kg.


Hukka on ollut myös kovin opettavainen. Kuitenkin ihan eritavalla kuin Rocky oli. Hukan kanssa ei ole tarvinnut niin paljon kamppailla arjen sujumisen kanssa vaan sen kanssa on opiskeltu sitten paljon muuta. Harrastettu jos jonkinmoista, kun voimavarat ei ole menneet arjesta selviämiseen. Ja toki tietysti Rockysta fiksuuntuneena liikuin Hukan kanssa paljon muutenkin ihmisten ilmoilla. Käytiin paljon koiratapahtumissa yms. En pelännytkään lähteä Hukan kanssa minnekään.
Mutta tosiaan palatakseni noihin harrastuksiin niin itseasissa tuossa yksi päivä mietinkin, että mitä kaikkea puuhaa ollaankaan kokeiltu.... mm. agility, toko/bh, näyttely/match showt, haku alkeet, jäljestys/verijälki, esine-etsintää, temppuja... nykyään sitten päällimmäisenä on etsintähommat, jossa etsitään harrastusmielessä ihmisiä ja jossain vaiheessa kokeillaan varmaan etsiä myös toisia koiria/muita eläimiä.

Paljon ollaan koettu yhdessä ja hienon koiran kyllä sain täytyy myöntää. Kiitos kasvattajalle mahtavasta kumppanista!
Nykyään Hukan kanssa onkin aika helppoa olla. Syksyllä vielä, kun miehuuskin jäi eläinlääkäriin niin ei ole huolta huomisesta. ;-) <3

Pallohullu ja uimamaisteri. ;-)













Hukka on yksi elämäni koira, jota samankaltaista ei varmaan tulekaan. <3